sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kuinka monet farkut näit?

Islanti on ulkoilmaharrastajan paratiisi. Täältä ei löydy varmaan mitään, mitä ei voisi harrastaa, joten jos sinulla on intohimo johonkin harrastukseen, varaudu siihen, ettet tee täällä juurikaan mitään muuta! Viime viikkojen kuluessa itseni sisällä on kasvanut palava tarve päästä vaeltamaan. Vieroitusoireet ilmenevät pakonomaisena karttojen selailuna ja reittien suunnitteluna. Malttamattomana ja intoa pursuten odotan jokaista vapaata viikonloppua, josko pääsisin lähtemään. Paikalliset eivät kuitenkaan juuri harrasta vaeltamista talvella. Yliopiston vaellusseurakin tekee talvikuukausina vain päiväretkiä. Ja tänään ymmärsin miksi.

Kuvittele paskin sää, mitä Suomessa on ikinä ollut ja kerro se ainakin kahdella. Sen lisäksi, että islantilaista säätä on vaikea ennustaa, se vaihtuu silmänräpäyksessä. Aamulla saattaa olla kaunis ja miltei kuuma aurinkoinen keli ja jo ennen iltapäivää riehuu ja riepottaa lumimyrsky. Sellaiseen säähän lähdimme tänään. Hikingclub Fjallasnigillinn (www.facebook.com/fjallasnigillinn), vaellusseura, jonka reissut suunnittelee pääasiassa yksi ihminen, järjesti bussikyyditykset Reykjanesin laavakentille, jossa tutustuimme tarkemmin Lambafellsgjá'an (railomuodostumaan Lambafell-tunturissa). En tiedä, onko hikingclub perustettu alunperin paikallisille opiskelijoille, mutta ainakin tämän reissun valtasivat vaihtarit yksissätuumin. Meitä istui siis kahden bussin kyydissä kaikkiaan 73 seikkailijaa enemmän tai vähemmän valmiina valloittamaan Reykjanesin niemimaan laavakentät.

Käännyimme päätieltä aukean laavakentän läpi vievälle jäiselle ja kapealle soratielle. Turistit ovat kuvailleet Reykjanesin laavakenttiä sanoilla "moon landscape", eivätkä he kovin väärässä olekaan.  Maisema täyttyy mustista ja rosoisista laavakivikerrostumista ja taustalla kohoaa tunturiketju. Hyvänä päivänä laavakentiltä näkee Reykjavikiin asti ja alue ja etäisyydet tuntuvat kovin pieniltä... Kunnes sumupilvi peittää horisontin ja tunnet olevasi yksin kauimmaisessa erämaassa. Olimme siis lähellä, mutta samaan aikaan kaukana.

Bussi tuntui matelevan soratiellä ikuisuuden. Välillä tien kapeus, epätasaisuus ja jäisyys aiheutti matkustajissa yleistä kauhua, kun bussi juuttui kertaalleen yhden nyppylän ylämäkeen. Lopulta tulimme tien päähän vain todetaksemme olevamme eksyksissä. Onneksi olin varannut mukaan alueen retkeilykartan, jonka annoin kuskille. Lopulta matka, jonka olisi pitänyt kestää vajaan tunnin, kestikin kolme tuntia, mutta pääsimme kartan avulle perille. Ja perillä kartta pääsi lentoon, kun tuuli riisti sen kuljettajalta ovien auettua. Tunturit ottivat ensimmäisen maksunsa huolimattomilta kulkijoilta. Opetus se tämäkin: muistanpahan seuraavalla kerralla laittaa kiviä karttataskuun.

73 ihmistä lähtivät taapertamaan lumituiskussa kohti Lambafellsgján aukeamaa. En voinut kuin huvittuneena katsella sitä asusteiden kirjoa, joilla nämä viikingit olivat päättäneet pärjätä tunturissa - luulen tosin, että sillä tytöllä, jolta puuttui housut, saattoi olla vähän kylmä.

Saavutimme halkeaman ja kiipesimme sitä pitkin pienen tunturin laelle ja takaisin alas busseille. Retkemme kesti huikean tunnin, jonka jälkeen näytimme siltä, että olisimme yhtä hyvin voineet nousta suoraan merestä. Voi vain toivoa, että tämä retki opetti jotain niille, jotka lähtivät mukaan tennareissa ja farkuissa. Jäätikkövaellusta odotellessa...

Haamuja laavakentällä
Lambafellsgjá



Jonoa kolussa


Jonoa tunturissa


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti