perjantai 22. helmikuuta 2013

Alamäki, ylämäki

Vaihtokausi on täynnä vastoinkäymisiä ja onnistumisia, välillä yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä sataa, välillä paistaa. Tässä kaksi esimerkkiä tämän viikon retkiltä.

Tiistaina lähdimme vaelluskerhon kanssa etsimään luolaa Þingvellirin kansallispuistosta. Gjábakkahellir-luolassa oli tarkoitus olla kaksi sisäänkäyntiä, joten voisimme mukavasti vain kävellä luolan läpi. Iltareissulle osallistui taas (aivan liian) monta vaihtaria ja kulkuneuvojen puutteessa järjestäjä oli tilannut arvokkaan bussin. Ajoimme hämärissä 1,5 tuntia Þingvelliriin, jossa aluksi oli hieman vaikeuksia löytää oikeata kohtaa tienvarresta. Aiemmin päivällä oli satanut ja tie oli huonossa kunnossa ja pelkäsin bussin vielä jäävän jumiin mutavelliin. Onneksi niin ei sentään käynyt. Toisella tai kolmannella pysähdyksellä vetäisimme kypärät päähän ja otsalamput päälle ja lähdimme harppomaan kohti oletettua luolan suuaukkoa.

Perillä meitä kuitenkin odotti ikävä yllätys: luolan suu oli lumen alla eivätkä järjestäjät tienneet, missä luolan toinen suuaukko sijaitsi. Koko pirun laavakentällä ei ollut lunta missään muussa kohdassa kuin tuossa painanteessa, jossa luolan sisäänmeno oli!

Onneksi järjestäjillä oli back-up-plan. Etsisimme toisen luolan. Ajoimme siis pimeässä ulos Þingvelliristä ja kohti Hveragerðia. Pidimme lyhyen vessatauon Hveragerðin huoltoasemalla ja jatkoimme siitä kohti Raufarhólshellir-luolaa. Ihmiset alkoivat jo pikkuhiljaa ihmetellä, kuinka kauan reissu oikein kestäisikään, sillä kello oli jo yli yhdeksän, emmekä olleet vielä edes löytäneet luolaa (retken oli alunperin ollut tarkoitus päättyä yhdeksältä). Jotkut siellä jo vinkuivat, etteivät halunneet enää mennäkään luolaan. Onneksi suurin osa oli kuitenkin päättänyt saada vastinetta rahoilleen ja jatkoimme kuin tyhjästä ilmestyneessä hernerokkasumussa. Edes bussin pitkät ajovalot eivät läpäisseet sumua 10 metriä pidemmälle. Mukava sää.

Raufarhólshellir-luola oli helppo löytää vaikkakin ajoimme sumussa vahingossa tienposkessa olleen kyltin ohi. Luola oli valtava, muodostunut samalla periaatteella kuin Buri-luola. Ehdimme kävellä parisensataa metriä luolaan sisään, kun järjestäjät jo alkoivat viittoa meitä takaisin bussille. Tälläkin reissulla bussissa istuminen suhteutettuna itse actioniin oli noin 4/1. Olin kotona yhdeltätoista illalla, nälissäni ja kettuuntunut.

Mutta jokaisesta tapauksesta voi oppia - erityisesti epäonnistuneista retkistä. Mietin bussissa monta kertaa, kuinka vaikeaa on järjestää isolle ryhmälle turisteja retki, joka menee täysin nappiin jokaisen osalta. Harvemmin sellaisia kai onkaan. Propsit järkkäreille kuitenkin yrittämisestä.

Lähdössä ensimmäiselle luolalle
Luolan sisäänmenoaukko on tukossa.
Kuin Jukolassa ois ollu...
Luolassa on taas jääpuikkoja.
Luolan katossa olevasta reiästä laskeutui sumua luolaankin huurustaen kameran linssin ja tehden kuvaamisen vaikeaksi.

Sisällä luolassa


Mutta ei huonoa jossei jotain hyvääkin. Tämän päivän reissua paremmaksi harvempi retki käy. Lähdimme Nature Based Tourism -kurssin kanssa snorklaamaan Silfraan. "Silfra" on feminiini muoto hopeasta ja tarkoittaa siis "hopeista naista". Se on Þingvellirin kansallispuiston repeämälaaksossa oleva halkeama täynnä kirkasta ja jääkylmää vettä. Vesi on peräisin Lángjökull-jäätiköltä ja sillä kestää yli 50 vuotta valua jäätiköltä laavakentän alla juoksevia jokia pitkin Silfran halkeamaan. Tänä aikana vedestä on suodattunut kaikki epäpuhtaudet maaperään ja halkeamaan virtaavan veden on sanottu olevan maailman kirkkainta. Näkyvyys Silfrassa voi olla jopa >100 metriä. Silfra on myös ainoa paikka maailmassa, jossa pääsee sukeltamaan mannerlaattojen väliin, sillä Þingvellirin repeämälaaksohan on muodostunut Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen vetäytyessä kauemmaksi toisistaan.

Satoi ja oli ankean harmaata, kun saavuimme Silfralle. Vetäisimme kuivapuvut niskaamme ja laskeuduimme veteen. Innostus valtasi ihmiset kuitenkin viimeistään painaessa päänsä veteen. Kun ilma vedenpinnan yläpuolella oli tylsän harmaa, maisema veden alla oli tyynen syvän sinistä ja rauhoittavaa. Kuin kaksi eri maailmaa, joita erotti ohut pinta. Lähdimme kellumaan Silfran rauhallisessa virrassa. Sukelluskohdetta ei ole turhaan kehuttu. Katsellessani pinnalta alas railoon, olo oli kuin linnulla. Välillä korjasin asentoa laiskalla räpylän potkaisulla, muuten en tehnyt mitään muuta kuin nautin. Virta kuljetti meitä oikeaan suuntaan ja vaikka ihan vieressä oli melkein koko ajan toinen ihminen, sitä ei itse asiassa huomannut ollenkaan. Kun korvatkin painoi kokonaan veteen, maailmaan tuli hiljaisuus. Kuuli vain omat tasaisen syvät hengenvedot, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla tuulen huminaa taustalla. Siihen pinnalle olisi voinut nukahtaa. Olo oli rento ja pohjan sinisyys silmiä hivelevää. Välillä repeymän tukki maanvyörymä ja pohja nousi pariin metriin ja taas toisinaan pohjalta 20 metrin syvyydestä erotti jonkun pudonneen räpylän.

Snorklaus päättyi matalaan hiekkapohjaiseen laguuniin, jota kiertelimme vielä oman jaksamisen mukaan. Lopuksi koko reissumme huipentui loikkimiseen 5 metrin korkeudesta syvään veteen. (Tämä oli kyllä ehdottomasti se pelottavin osa.) Vesipuuhasteluiden jälkeen maittoi lämmin kaakao ja keksit ja tutustuimme vielä maitse toiseen veden täyttämään halkeamaan.

Silfra oli rakkautta ensi silmäyksellä ja maltan tuskin odottaa, että pääsen keväämmällä sukeltamaan hopeiseen neitiin!

Tänä iltana juhlitaan ESN-porukalla Þorrablótia. Siitä lisää seuraavaksi.

Pukemassa
Kuva: Jessi Kingan
Kuva: Jessi Kingan
Kuva: Jessi Kingan
"Kaikki OK" Kuva: Jessi Kingan
Kierros päättyy matalaan laguuniin.
Kuva: Jessi Kingan
Joukko iloisia snorklaajia.
Kuva: Jessi Kingan
Snorklauksen päätteeksi pääsimme hyppäämään 5 metriä korkealta kielekkeeltä Silfraan.
Kuva: Jessi Kingan
Vedessä puljailun jälkeen kuuma kaakao maistuu.
Snorklauksen jälkeen tutustuimme "Rahahalkeamaan" Silfran vieressä.
Tarina kertoo, että eräs kuningas kumartui halkeaman ylle nähdäkseen sen paremmin, jolloin hänen taskussaan ollut rahapussi aukesi ja kaikki kolikot levisivät veteen. Ettei kuningas olisi joutunut noloon valoon, hänen seuralaisensakin heittivät omat rahansa veteen. Nykyäänkin railossa näkyy paljon kolikoita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti