keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tarinoita Borgarnesista

Aluksi hajoilua: En ole pystynyt päivittämään blogia kotoa käsin viikonloppuna, koska verkkoquotamme on loppunut. Islannissa on siis kaikilla nettikiintiö (150 GB?) jokaiselle kuulle, jonka kuluttua loppuun yhteys toimii rajoitetulla nopeudella (=hyyyvin hitaaaasti) ja joskus ei ollenkaan. Neljälle ihmiselle jaettuna paketti kulutetaan loppuun yleensä hyvissä ajoin ennen kuun vaihtumista ja viimeiset viikot kitkutetaan huonolla yhteydellä. Täydenkin kiintiön kanssa toimintavarmuus on huono ja nopeus tuntuu sahaavan roimasti.

Ja asiaan... Islanti on satujen ja tarinoiden maa. Jokaiseen paikkaan tällä saarella liittyy joku tarina (ja jossei jo valmiiksi liity, se keksitään kiireenvilkkaa). Lauantaina Office of International Education järjesti koko päivän kestävän kulttuurimatkan Länsi-Islantiin. Ajoimme bussilla Reykjavikista pohjoiseen ja ensimmäinen nähtävyys osui kohdalle jo Esja-vuoren ohituksen jälkeen, nimittäin Hvalfjarðargöng eli Hvalfjörður-vuonon ("Valasvuono") alittava tunneli. Vuonna 1998 valmistunut tunneli on melkein 6 km pitkä ja kulkee 165 metriä merenpinnan alapuolella. Tunnelin ansiosta enää ei tarvitse kiertää Islannin pisintä vuonoa rantoja pitkin. Kun vuono on vielä ihan pääkaupungin liepeillä, trafiikkia tunnelissa riittää. Jopa siinä määrin, että islantilaiset ovat suunnitelleet rakentavansa toisenkin tunnelin entisen viereen.

Saavuimme Borgarnesiin, jossa vierailimme museossa, jossa valittavana oli joko Islannin asuttamisesta kertova näyttely tai Egil Skallagrímssonin elämästä kertova näyttely. Annetun ajan puitteissa ehdimme valita vain toisen. Egilistä kertova näyttely oli tiivis, audio-oppaan kanssa kuunneltava ja katseltava näyttely. Käytävät olivat suht ahtaita näin monelle ihmiselle ja taas yksin kiertäessään näyttely saattaa olla aika jännittävä... Tila on nimittäin hämärä eikä kauhuelementeissä ole säästelty. Egil Skallagrímssonin elämä oli nimittäin vaiheissaan dramaattinen ja raaka. Ihan pieniä lapsia en näyttelyyn edes veisi, koska siellä ei päästäisi oviaukkoa pidemmälle. Olo oli kuin kummitusjunassa, kun välillä ihmisen, välillä hevosen pääkalloja oli sijoiteltu nurkkiin ja tarinaa kerrottiin Egilin ihmissusi-isästä ja Norjan noitakuningattaresta. Museosta vähän matkaa löytyy puistoalue, jonka kulmauksessa on pikkuinen kumpu. Siinä väitetään olleen Egilin isän ja hänen poikansa haudat.

Hautakumpu Borgarnesissa

Borgarnesista ajoimme lounastauolle Hraunfossar ja Barnafoss -vesiputouksille. Hraunfossar eli "laavaputoukset" on kohta, missä maanalainen joki laskee laavakentän alta Hvítá(valkoinen)-jokeen. Barnafoss eli "lapsiputoukset" ovat ylempänä jokea. Tarina kertoo, että Hvítá-joen lähistöllä asui varakas perhe, joka lähti eräänä joulupyhänä messuun. Perheen kaksi nuorta poikaa jäivät kotiin kaksistaan. Houkutus lähteä muiden perään oli kuitenkin ilmeisesti niin suuri, että pojat lähtivät pian kirkkoa kohti aikomuksenaan ylittää joki. Joella oli vielä tuolloin luonnon kivisilta, jota pitkin pääsi oikomaan kosken yli. Silta oli kuitenkin kapea ja poikia pelotti, joten he pitivät toisiaan kädestä kiinni. Puolivälissä siltaa kosken kuohut saivat poikien päät pyörälle ja he menettivät tasapainonsa ja tipahtivat jokeen ja hukkuivat. Perheen äiti oli surun murtama ja antoi käskyn hajottaa kivisilta, jottei kukaan enää putoaisi siltä. Tarinan seurauksena koskea on alettu kutsua Barnafossiksi eli Lapsiputouksiksi.

"Lapsiputoukset" "Valkoisessa joessa"

Nykyään Hvítán yli kulkee puinen silta.

Joen oikealla puolella "Laavaputoukset", huomatkaa myös rinteessä oleva neliön muotoinen "metsä"pläntti.


Mikä lie haltioiden asunto
Vesi tulee maan alta.

Koskilounaalla aurinko alkoi paistaa ystävällisesti ja kauniit maisemat lumosivat retkeläiset. Putouksilta suuntasimme Snorri Sturlusonin kotikololle Reykholtiin. Snorristofassa meitä opasti ja kahvitti kirkon ikkunoista aivan liekeissä oleva naisopas. Snorri Sturluson (1179-1241) on Islannin ehkä tärkein kirjailija ja runoilija, sillä ilman häntä emme tietäisi viikinkien mytologiasta mitään. Snorri on kirjoittanut ainakin toisen Edda-kirjoista (proosa Edda tai Snorri-Edda), Egilin saagan sekä Heimskringlan (Norjan kuningassaagat). On jopa arvioitu, ettei Norja olisi itsenäistynyt ilman Snorrin työtä. Että meriittejä riittää. Snorri sai nuorena hyvän koulutuksen ja pääsi lainlukijaksi Alþingiin. Hän toimi myös diplomaattina Norjassa, missä hän ystävystyi jaarlin kanssa. Jaarli halusi kuitenkin suistaa Norjan nuoren kuninkaan vallasta ja kun konflikti ei päättynyt odotetulla tavalla, Snorrin oli paettava Islantiin. Avunannosta vallankaappausyrityksessä Norjan kuningas antoi käskyn teloittaa Snorri. Lopulta Snorri murhattiin kotonaan salakäytävään.

Kirkon ikkuna Snorristofassa

Snorrin uima-allas ja salakäytävä

Snorristofasta siirryimme Deildartunguhverille, Euroopan suurimmalle kuumalle lähteelle. Lähde tuottaa talojenlämmitysvedet Borgarnesiin, Akranesiin ja Hvanneyriin. Kuuman lähteen kupeessa kasvaa pohjoisessa harvinainen saniainen Blechnum spicant, joka on sopeutunut sen kuumiin olosuhteisiin. Näin talvella saniaista ei kuitenkaan näkynyt.


Kuuman veden kyliin vievä lämmitysputki. Mahtaa olla hyvin eristetty, sillä veden lämpötila tippuu 24 tunnin matkan, +60 kilometrin aikana vain parisenkymmentä astetta.

Lähdimme ajamaan takaisin Reykjavikiin. Tällä kertaa kuitenkin kiertäen Valasvuonon kautta. Keskustelimme oppaan kanssa valaanpyynnistä ja kävi ilmi, että Islannista on vaikea löytää ihmistä, joka ei kannattaisi valaanpyyntiä - kestävässä muodossa toki. Islanti onkin itse asiassa aloittanut muutama vuosi takaperin valaanpyynnin uudestaan, sen oltua tauolla parisenkymmentä vuotta. Valasta ei saa pyytää myyntiin, mutta alukset kulkevat "tieteellisen tutkimuksen" varjolla ja pyydetty liha myydään Japaniin ja turisteille. Islantilaisille kalastus on pyhä asia, sen olen jo oppinut, ja Englannin kanssa käyty turskasota on yhtä mielen päällä kuin meillä on talvi- ja jatkosota.

Valasvuonossa on ollut valaanpyyntiasema, jota amerikkalainen "Sea Shepherd"-ryhmä sittemmin vähän pahoinpiteli. Vuonosta kulkee myös tarina miehestä, jonka haltiat sieppasivat ja pitivät luonaan pitkän aikaa. Tänä aikana mies ehti saada haltianaisen kanssa lapsen, jonka lupasi hoitaa kastettavaksi. Mutta kun mies vapautettiin ja lapsi ilmestyi kirkon portaille, ei mies ollut enää kääröä tunnistavinaankaan. Haltianainen suuttui ja langetti miehen ylle kirouksen, joka muutti miehen vihaiseksi valaaksi. Valaan hahmossa mies surmasi monia islantilaisia, muun muassa erään papin kaksi poikaa. Pappi sai houkuteltua valaan vuonoa ylös vuorille, jossa se "räjähti". Vuorilta voi tänäkin päivänä löytää valaanluita.

Päivän päätteeksi pysähdyimme Valasvuonossa vielä toimittamaan muinaisten viikinkien pakanarituaalin, jossa eläimen sarvesta tehdystä juomasarvesta kaadetaan juomaa maahan ja puhutaan ensin jumalista, sitten edesmenneisistä läheisistä ja lopuksi itsestä. Tämän pienen uhrilahjan ja hetken tarkoituksena on kiittää jumalia ja puhua suunsa puhtaaksi. Pienessä ringissä seisominen kokosi ja päätti päivän mukavasti ja juomasarven vesi oli hyvää! "Heihaa!"

Rituaalin lopuksi sai juoda viikinkien juomasarvesta.
Täällä suoritimme rituaalin.

Matkalla kotiin oppaamme soitti meille nokkahuilulla islantilaisia kansanlauluja ja lauloi ne bussin mikrofoniin. Päähän jäi soimaan välittömästi nopeatempoinen "Riðum riðum": www.youtube.com/watch?v=NLgY9TUxOLc (Huom! korvamatovaroitus!)

Kysyin oppaalta kysymyksen, joka on jo pitkän aikaa vaivannut minua. "Uskotteko te todella haltioihin?" Kyselyiden mukaan yli 90 prosenttia islantilaisista uskoo tosissaan pikkuväen olemassaoloon (eikä opas ollut poikkeus) ja tänäkin päivänä on ilmoittautunut ihmisiä, jotka pystyvät näkemään haltiat tai joille haltiat suostuvat näyttäytymään. Usko haltioihin on ainoa pakana-ajalta säilynyt uskomus. Haltiat ovat ystävällismielisiä olentoja ja voivat auttaa ihmisiä monessa tilanteessa, mutta ne ovat vaarallisia vihollisia, jos ne suututtaa. Klassikkotarinaksi on muodostunut vitsi tiestä, jonka rakennuksessa ihan kaikki meni poskelleen, koska sitä yritettiin rakentaa haltioiden kotikivien yli. Sanottiin, että haltiat suuttuivat tästä ja meuhkasivat työmaalla.

Haltioita - tai Álfureita - on kahdenlaisia. On tavan haltioita, joita on eri kokoisia aivan pienistä keijukaisista ihmislapsen kokoisiin olentoihin. Tavallisesti nämäkään haltiat eivät ole mitenkään erikoisen näköisiä vaan muistuttavat ihmisiä ulkonäöltään, ovat vain pienempiä. Haltioita elää maan alla ja kivissä. Maan alla elävät pimeät haltiat, jotka ovat enemmän pahoja. Kivissä ja ihmisten ilmoilla liikkuvat haltiat ovat valon haltioita, jotka ovat pääasiassa ystävällismielisiä ihmisille. Näiden lisäksi on piilotettu kansa ("hidden people"), jotka muistuttavat aivan täysin ihmisiä. Piilotetusta kansasta puhutaan myös Eevan lapsina. Tarinan mukaan Jumala oli tulossa katsomaan Eevaa ja tämän lapsia. Eeva ei ollut ehtinyt pestä vielä kaikkia lapsiaan Jumalan saapuessa, joten hän piilotti likaiset lapset Jumalalta. Mutta Jumala sanoi Eevalle, etteikö tämä tiennyt, että hän näkee ja tietää kaiken. Ja koska Eeva oli piilottanut likaiset lapsensa Jumalalta, Jumala määräsi, ettei näitä lapsia tulisi näkemään kukaan ihmisistäkään. Piilotettu kansa on siis Eevan likaisten lasten jälkeläisiä.

Haltioiden kanssakäymisestä ihmisten kanssa on monia "todisteita", lähinnä esineitä, joita haltiat ovat lahjoittaneet ihmisille. Suunnitteilla on kuulemma myös haltiakoulu, jossa oppiaineena opetettaisiin haltiatietoutta. Joko kaikilla islantilaisilla on yhteinen sopimus turistien naruttamisesta tai sitten myrskytuulet on pistäneet tämän kansan päät kunnolla sekaisin. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tavallaan ymmärrän halun elää fantasiamaailmassa, varsinkin, kun asuu tällaisessa paikassa kuin Islanti.

1 kommentti:

  1. Hei moi, tervetuloa ja toivottavasti viihdyt täällä! Tätä blogia on tosi hauska lukea. Tuo kiviröykkiö haltijanasunto on itse asiassa varða, kivikasa joka merkkaa lähinnä sitä että joku on käynyt sen luona ja laittanut oman kivensä muiden joukkoon. Niitä on täällä aika lailla kaikkialla. :D

    ~Aino

    VastaaPoista