tiistai 18. kesäkuuta 2013

Aaargh!

Pyörsin päätökseni ja kirjoitin vielä yhden päivityksen Islantiblogiini, kun en malttanut olla jakamatta näitä muutamia oivalluksia, jotka olen saanut ensimmäisen Suomikuukauden aikana.

Teemana on paluumuuton aiheuttama "kulttuurishokki". Paluun jälkeen olen voinut tarkastella Suomea ja suomalaisia kiehtovasti kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Välillä on tehnyt mieli nauraa oikein kunnolla, mutta kun olen muistanut asuvani tässä maassa, nauru on vaihtunut itkuun. Mikä teitä(meitä) vaivaa?!

Suomalaiset ovat käytännöllistä, säästeliästä, vaatimatonta, pröystäilemätöntä ja sisukasta kansaa. Englanniksi tätä kuvaa erittäin hyvin yksi sana: "true". Tällainen on oma suomalaisuuden ihanteeni. Tällainen minäkin haluan olla! Emme tarvitse v*tun isoja monsterijeeppejä, koska niillä on huono taskuparkkeerata keskustassa, ne kuluttavat vielä enemmän kuin maksavat ja koska miehemme ovat hyvin varusteltuja.

Mutta sitten tulee jotain ihan ihmeellistä. Oman kulttuurin negatiiviset puolet ovat näyttäytyneet minulle yllättävällä tavalla. En enää koe niitä piirteitä omakseni. Minulla on mahdollisuus valita. Voin omaksua vain ne positiiviset, jos tahdon. Tämä on yksi niistä ihanista asioista, joita vaihtokausi antaa; mahdollisuuden nähdä ja valita. Seuraavissa vähän tarkemmin niistä negatiivisista puolista.

Olen huomannut piristyneeni vaihdon aikana. Niin varmasti(toivottavasti) käy kaikille vaihdossa eläjille, mutta uskon syytä olleen myös kohdemaan ilmapiirissä ja seurassa. Jos olen ollut puoli vuotta onnellinen Islannissa, miksen voisi olla nyt ja edelleen? Haluankin pitää tämän positiivisen elämänasenteen, mutta se on ihan pirun vaikeaa. Suomalaiset ovat perusluonteeltaan niin synkkiä ja pessimistisiä (ei tokikaan ihan kaikki! eikä nyt pelkästään synkkiä, mutta meissä on semmoinen vivahde, jokaisessa omalla tavallaan). Kaikkia epäillään, kaikkia syytetään, eikä koskaan osata nähdä niitä positiivisia puolia, mitä toisissa on tai mitä he ovat saaneet aikaan. Miksei? Jos joku pieni asia nyt menee mönkään tai ei onnistu ensi yrittämällä niin onko se maailmanloppu? Hei, ainakaan takapihallasi ei räjähtänyt puolta peltoa ilmaan (Heimaey, 1973).

Sitten on tämä hektinen länsimainen elämäntyyli. Koko ajan pitää ylisuorittaa. Asioita ei voi tehdä omalla painollaan ja oman jaksamisensa ja kykyjensä mukaan, koska ihmisiin ei luoteta. Muilta odotetaan yli-ihmismäistä suoritusta ja samaa vaaditaan myös itseltä. Islannissa muutkin olivat ihmisiä ja niille oltiin ystävällisiä. Asiat järjestyivät vähän milloin sattui, mutta loppuviimein kuitenkin järjestyivät, ja ihmiset oppivat kärsivällisyyttä. Keflavikissa olin asioimassa turisti-infossa, kun sisään painoi kasa paikallisia eläkeläisiä ja varasivat minun virkailijani, jonka minä olin jo varannut. Siinä sitten keskustelivat etelänmatkastaan ilmeisesti tutun virkailijan kanssa (olivat ilmeisesti juuri tulleet takaisin) ja minun asiointini venyi, koska virkailija ei saanut mitään aikaan mummojen ja pappojen takia. Tilanne oli minulle uusi ja hämmentävä, mutten hermostunut, kun minulla kerran oli aikaa. Miksi pitäisikään päästä jonnekin ja heti.

Sitten kolmas asia on pikkumaisuus ja periksi antamattomuus. Minä olen oikeassa! Ja jos toinen ei tiedä tarkemmin, niin otetaan lakikirja esiin ja katsotaan sieltä! Joo, sitähän varten laki on, ratkaisemaan riitoja, mutta ihmeellistä nysväystä on tullut nyt joka tuutista. Laista puuttuu jotain, joten se jotain täytyy olla kiellettyä (kauppahalliruokailu, aikapankin verotus, kelan kohtuullistamisharkinta nyt muutamia esimerkkejä mainitakseni). Jokamiehenoikeuksista julkaistiin kirja! Miksi??? Kyllähän me nyt helvetti ollaan aikaisemminkin tiedetty, mitä saa tehdä ja mitä ei kannata tehdä. Sen takia, että voisi valittavalle mökkinaapurille näyttää, että kyllä siinä laiturin läheisyydessä saa onkia ja kyllä ne thaimaalaiset saavat niitä marjoja poimia. Mutta jokamiehenoikeudet perustuvat vain osin lakiin. Alunperin ne ovat perustuneet maalaisjärjen käyttöön. Mutta ilmeisesti järki jää sinne maalle maaseudun tyhjentyessä. Eikö voitais nojata taaksepäin, hengittää syvään, kiskoa se rautakanki pois perseestä, ottaa rennosti ja tiedostaa, että "hei, ei tuo toinenkaan ihminen paha ole ja että silläkin on ihan fiksuja juttuja ja ajatuksia, kun jättää tuon vouhkaamisen vähemmälle" ja myöntää kerrankin, kun on itse väärässä.


Ja mitähän mä haen tällä, että kerron tämän kaiken teille? Ehkä en mitään. Ehkä en oleta, että mikään muuttuisi kenenkään päässä. Ehkä pitäisi kehua enemmän. Mutta milläs saat paskan ja jurottavan lapsen muuttumaan itsevarmemmaksi ja ystävällisemmäksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti